Julkishyödykkeet, ansiohyödykkeet ja arvopluralismi

Miksi tällä on merkitystä julkisen arvon kannalta

Jokaisella budjettikierroksella jossain valiokunnalle ojennetaan taulukko, joka asettaa tulvasuojeluhankkeen, tienlevennyshankkeen ja huumehoitopalvelun samalle yhdelle pistemäärälle, tavallisesti hyöty-kustannussuhteelle, ja pyydetään rahoittamaan korkeimman pistemäärän vaihtoehdot ensin. Taulukko on hyödyllinen, mutta se kätkee luokitteluvirheen. Tulvasuojeluhanke suojaa koko kaupunkia riippumatta siitä, maksaako yksikään asukas siitä; tienlevennyshanke hyödyttää enimmäkseen sen tien käyttäjiä; huumehoitopalvelu rahoitetaan osittain siksi, että yhteiskunta on arvioinut toipumisen tärkeämmäksi kuin riippuvaisen oman mieltymyksen himon hetkellä. Nämä eivät ole kolme pistettä samalla käyrällä – ne ovat kolmenlaisia hyödykkeitä, joita perustelevat kolmenlaiset päättelyt, ja niiden tiivistäminen yhdeksi luvuksi ei ratkaise eroa. Se vain kätkee sen ihmisiltä, joiden on myöhemmin puolustettava päätöstä.

Tämä aihe antaa julkisen sektorin johtajille, valituille johtajille ja kolmannen sektorin toimitusjohtajille luokittelun, jota tarvitaan tietää, missä tilanteessa todella ollaan, sekä arvopluralismin sanaston epämukavampia tapauksia varten, joissa tilanne vastustaa yhtä mittaria kokonaan. Aihe 1.3 — Markkinahäiriö ja valtion epäonnistuminen (katso Aihe 1.3 — Markkinahäiriö ja valtion epäonnistuminen) selittää, miksi markkinat tarjoavat tiettyjä hyödykkeitä liian vähän ja miksi kollektiivinen tarjonta ei ole automaattisesti parannuskeino; tämä aihe menee yhden tason syvemmälle siihen, mikä hyödyke on mikäkin, ja siihen, miksi korjauksen arvioimiseen käytetyt arvot ovat moninaisia eivätkä yksikössä. Luokittelun väärin tekeminen ei ole tekninen yksityiskohta. Valtuusto, joka käsittelee ruuhkautuvaa klubihyödykettä puhtaana julkishyödykkeenä, alihinnoittelee sen ja katsoo sen rappeutumista; terveysvirasto, joka käsittelee ansiohyödykettä puhtaasti henkilökohtaisena valintana, investoi siihen liian vähän; ministeri, joka käsittelee vapautta ja turvallisuutta vaihdettavina, kaupattavina jollain kiinteällä vaihtokurssilla, ei lopulta kykene selittämään päätöstä kummallekaan, ei vapautensa menettäneille eikä turvallisuutensa menettäneille.

Keskeiset käsitteet

Lähtökohta on kahden ominaisuuden varaan rakennettu kaksi kertaa kaksi -matriisi, jota taloustieteilijät käyttävät hyödykkeiden luokitteluun: kilpailevuus ja poissuljettavuus. Hyödyke on kilpaileva, jos yhden henkilön kulutus vähentää sitä, mitä jää jollekin toiselle – leipä, sairaalasänky, paikka junassa. Hyödyke on poissuljettava, jos tarjoaja voi käytännössä estää maksamattoman tai luvattoman henkilön kuluttamasta sitä – tietulli puomilla, tilauskanava maksumuurilla. Näiden kahden ominaisuuden risteyttäminen tuottaa neljä luokkaa, ja luokittelu tulee amerikkalaisen taloustieteilijän Paul Samuelsonin työstä, jonka vuoden 1954 puhtaan julkishyödykkeen formalisointi – määritelmällisesti poissulkematon ja kilpailematon – on edelleen alan perustava lausuma.

Yksityishyödyke on kilpaileva ja poissuljettava: tavalliset markkinahyödykkeet leivästä kampaajaan, jotka markkinat yleensä hinnoittelevat ja kohdentavat hyvin. Klubihyödyke on poissuljettava mutta kilpailematon, ainakin kapasiteettirajaan asti: jäsenten uima-allas, tietullimoottoritie ruuhka-ajan ulkopuolella, tilaustietokanta. Tarjoajat voivat laskuttaa pääsystä, joten markkinoiden alitarjonta on pienempi ongelma kuin todellisessa julkishyödykkeessä, mutta klubihyödykkeistä tulee kilpailevia, kun ruuhka alkaa, minkä vuoksi kapasiteetin hallinta on julkisen arvon kysymys yhtä lailla kuin hinnoittelu. Yhteisresurssi (common-pool resource) on kilpaileva mutta vaikeasti poissuljettava: rannikkokalastus, pohjavesikerros, mittaamaton yhteislaidun, kaupunkitila ruuhka-aikaan. Koska on kallista estää jotakuta käyttämästä sitä mutta helppoa heidän ehdyttää se kaikilta muilta, yhteisresurssit ovat alttiita sille, minkä ekologi Garrett Hardin popularisoi ”yhteismaiden tragediana” – yksilöllisesti rationaalinen käyttö, joka on kollektiivisesti tuhoisaa. Poliittinen taloustieteilijä Elinor Ostrom osoitti oletusta vastaan, että vain yksityistäminen tai valtion kontrolli voisi estää tuon lopputuloksen, että yhteisöt suunnittelevat toistuvasti omia kestäviä hallintoinstituutioitaan – seurantaa, asteittaisia seuraamuksia ja paikallisesti mukautettuja sääntöjä – jotka hallinnoivat yhteisresursseja kestävästi kumpaakaan tarvitsematta. Lopuksi julkishyödyke (taloustiede) on sekä kilpailematon että poissulkematon: kansallinen puolustus, majakka, epidemiologinen varhaisvaroitusjärjestelmä tai oikeusvaltio. Koska ketään ei voi käytännössä laskuttaa ja yhden henkilön hyöty ei vähennä toisen, markkinat tarjoavat näitä hyödykkeitä järjestelmällisesti liian vähän, mikä on klassinen ”vapaamatkustajaongelma” – rationaalinen strategia kenelle tahansa yksilölle on antaa muiden maksaa ja kuluttaa silti, joten yksin jätettynä liian vähän tuotetaan tai ylläpidetään kenenkään toimesta.

Tuo matriisi selittää alitarjonnan pelkästään taloudellisin perustein. Toinen, erillinen luokka selittää, miksi yhteiskunnat puuttuvat asioihin silloinkin, kun hyödyke on yksityisesti kilpaileva ja poissuljettava ja markkina voisi periaatteessa tarjota sen: ansiohyödyke (merit good). Saksalais-amerikkalainen taloustieteilijä Richard Musgrave otti termin käyttöön vuonna 1957 hyödykkeille – hänen esimerkkeihinsä kuuluivat koululounaat ja julkinen asuminen –, joita yhteiskunta arvioi ihmisten tulevan kuluttaa enemmän kuin heidän oma maksuhalukkuutensa tuottaisi, hyödyn eikä markkinakysynnän perusteella: perusopetus, rokotus ja yleiset kirjastot ovat vakioesimerkkejä. Sen peilikuva on ”haittahyödyke” (demerit good): hyödyke, kuten tupakka, sääntelemätön uhkapeli tai huumausaineet, jota yhteiskunta arvioi ihmisten tulevan kuluttaa vähemmän kuin heidän mieltymyksensä yksin tuottaisivat, jälleen riippumatta tavallisesta markkinahäiriöstä. Ansio- ja haittahyödykkeet ovat käsitteellisesti erillisiä julkishyödykkeistä: rokote on poissuljettava ja yksittäisen annoksen tasolla kilpaileva, joten se epäonnistuu julkishyödyketestissä taloudellisin perustein, mutta hallitus voi silti tukea tai määrätä sen, koska rokottaminen tuottaa myös julkishyödykkeen – laumasuojan – sivuvaikutuksena, ja koska yhteiskunta on tehnyt kollektiivisen arvion hyödykkeen arvosta, joka ylittää yksilöllisten mieltymysten summan. Se myös tekee ansiohyödykkeistä kiistanalaisia tavalla, jolla puhtaat julkishyödykkeet eivät ole: majakan tukemista syytetään harvoin holhoavuudesta, mutta uimaopetuksen tukeminen tai sokeristen juomien rajoittaminen riskeeraa aina syytteen siitä, että valtio korvaa kansalaisen oman harkinnan omallaan.

Tämän aiheen syvin käsite ei koske hyödykkeitä lainkaan vaan niiden punnitsemiseen käytettyjä arvoja: arvopluralismi. Filosofi Isaiah Berlin väitti, että perustavat inhimilliset arvot – vapaus, tasa-arvo, turvallisuus, oikeudenmukaisuus, tehokkuus – ovat kukin aidosti päteviä, usein ristiriidassa keskenään eivätkä palautettavissa yhteen yhteiseen valuuttaan, jonka avulla päätöksentekijä voisi laskea ”oikean” kompromissin kuten ostaja vertaa kahta hintaa. Enemmän vapautta yhdelle ryhmälle voi tarkoittaa vähemmän turvallisuutta toiselle; enemmän tasa-arvoa lopputuloksissa voi maksaa tehokkuutta tuotannossa; enemmän yhtä oikeutettua julkishyödykettä voi tulla vain toisen kustannuksella, ilman kaavaa, joka muuntaa ne yhdelle akselille. Tässä mielessä julkinen arvo on moninainen, ei yksikössä: toisin kuin markkinahinta, joka antaa täysin erilaisten hyödykkeiden olla vertailukelpoisia, koska ne kaikki ilmaistaan samassa valuuttayksikössä, julkinen arvo vaatii rutiininomaisesti vertaamaan asioita, joilla ei ole lainkaan yhteistä yksikköä. Arvopluralismi ei tarkoita ”kaikki käy” eikä sitä, ettei kompromisseista voisi päätellä – se tarkoittaa, että päättelyn on tapahduttava avoimesti, argumentin ja oikeutetun prosessin kautta, eikä salakuljettuna taulukkoon ikään kuin se olisi laskutoimitus.

Parhaat käytännöt

1. Luokittele hyödyke ennen välineen valintaa. Ennen kuin päätät tarjotako, tukea, säännellä vai yksinkertaisesti hinnoitella palvelua, selvitä, missä se sijaitsee kilpailevuus/poissuljettavuus-matriisissa – oikea väline klubihyödykkeelle (hinnoittelu plus kapasiteetin hallinta) on harvoin oikea väline yhteisresurssille (hallinto plus seuranta) tai julkishyödykkeelle (suora tarjonta tai taattu rahoitus).
2. Erota taloudellinen kysymys arvokysymyksestä. Kysy ”tarjoaisivatko markkinat tätä liian vähän?” (markkinahäiriökysymys, katso Aihe 1.3 — Markkinahäiriö ja valtion epäonnistuminen) ja ”pitäisikö meidän ohittaa yksilön mieltymys tässä?” (ansiohyödykekysymys) kahtena erillisenä kysymyksenä, koska perustelu, tarvittava näyttö ja vastareaktion riski eroavat jyrkästi niiden välillä.
3. Nimeä jännitteessä olevat arvot eksplisiittisesti. Kun päätös asettaa vapauden turvallisuutta tai tasa-arvon tehokkuutta vastaan, sano niin hankeperustelussa sen sijaan että sulauttaisit molemmat yhteen painotettuun pistemäärään; lukija, joka ei näe kompromissia, ei voi vaatia päätöksentekijää vastuuseen siitä, miten se tehtiin.
4. Ilmaise perustelu jokaiselle ansiohyödykeinterventiolle. ”Ihmiset voivat paremmin” ei yksin riitä; ole tarkka siitä, onko perustelu ulkoisvaikutukset (laumasuoja), tietoepäsymmetria (ihmiset aliarvioivat pitkän aikavälin haittaa), sukupolvien väliset vaikutukset (lapset eivät voi suostua oman koulutuksensa puutteeseen) vai suoraviivainen kollektiivinen arvio inhimillisestä kukoistuksesta – jokaisella on erilainen todistustaakka.
5. Seuraa klubihyödykkeiden ruuhkakynnyksiä. Klubihyödyke käyttäytyy kuin julkishyödyke, kunnes se ei enää; seuraa käyttöä kapasiteettia vasten ja säädä hinnoittelua, säännöstelyä tai investointeja ennen kuin ruuhka muuttaa kilpailemattoman hyödyn kilpailevaksi, rappeutuneeksi.
6. Suunnittele yhteisresurssien hallinto sen sijaan että olettaisit vaihtoehtoja olevan vain kaksi. Yksityistäminen ja valtion kontrolli eivät ole ainoita tapoja estää yhteismaiden tragedia; harkitse seurantaa, asteittaisia seuraamuksia ja käyttäjien itse laatimia sääntöjä sellaisina kuin Elinor Ostrom ne dokumentoi, erityisesti missä resurssi on paikallinen ja sen käyttäjät tunnistettavissa.
7. Tarkista ansio- ja haittahyödykeluokitukset säännöllisesti. Yhteiskunnallinen konsensus muuttuu – asenteet uhkapelaamiseen, kannabikseen ja jopa sokeriin ovat siirtyneet yhden sukupolven aikana – joten käsittele luokitusta elävänä politiikkakysymyksenä, jolla on tarkistussykli, ei pysyvänä ratkaisuna.
8. Käytä monikriteerimenetelmiä, kun yksi pistemäärä johtaisi harhaan. Missä arvot ovat aidosti vertaamattomia, käytä jäsenneltyjä monikriteeristä päätöksentekokehyksiä, jotka pitävät jokaisen arvon näkyvänä omassa sarakkeessaan, sen sijaan että pakottaisit yhteisen nimittäjän pistemäärään, joka hiljaa upottaa yhden kiistanalaisen vaihtokurssijoukon.
9. Ohjaa palautumattomat arvoristiriidat toimintaympäristölle, ei analyytikolle. Tekninen tiimi voi tiedottaa vapauden ja turvallisuuden välisestä kompromissista; sen ratkaisemista ei pitäisi harvoin jättää sille yksin, koska ratkaisu on legitimiteettikysymys yhtä lailla kuin analyyttinen (katso Aihe 1.2 — Strateginen kolmio: legitimiteetti, arvo ja kyvykkyys).
10. Erota julkishyödyke hyödykkeestä, jota yleisö haluaa. Suosio ei ole testi; hyvin kävijöitä houkutteleva festivaali ei ole sen vuoksi julkishyödyke, ja epäsuosittu tautiseurantajärjestelmä voi olla yksi puhtaimmista julkishyödykkeistä, joita hallitus rahoittaa.

Kysymyksiä keskusteltavaksi tiimissäsi

Mitkä palvelumme ovat aidosti poissulkemattomia ja kilpailemattomia, ja mitä olemme tottumuksesta käsitelleet julkishyödykkeinä? Monet sisäisesti ”julkishyödykkeiksi” kuvatut palvelut ovat tarkemmin katsottuna klubihyödykkeitä hallitsemattomalla ruuhkalla tai yhteisresursseja ilman mitään hallintoa. Käy viisi suurinta palveluasi läpi kilpailevuus/poissuljettavuus-matriisia vasten ja ole rehellinen siitä, missä kukin sijaitsee. Vastaus muuttaa sitä, miltä oikea korjaus näyttää: ruuhkautunut klubihyödyke tarvitsee hinnoittelua tai kapasiteetti-investointeja, ei suurempaa tukea. Luokan väärin saaminen tuhlaa rahaa eikä korjaa taustalla olevaa ongelmaa.

Missä korvaamme yhden kustannus-hyötypistemäärän päätöksellä, joka on todellisuudessa arvokompromissi? Katso organisaatiosi kolmea viimeisintä kiistanalaista budjettipäätöstä ja kysy, näyttikö suosituspaperi taustalla olevan arvoristiriidan vai kätkikö se sen yhteen yhdistelmälukuun. Jos hyöty-kustannussuhde teki työtä, jonka aidon vapaus-versus-turvallisuus- tai tasa-arvo-versus-tehokkuus-argumentin olisi pitänyt tehdä, sen nimeäminen kannattaa nyt, ennen kuin seuraava kiistanalainen päätös saapuu. Kustannus-hyötyanalyysi (katso Aihe 2.2 — Yhteiskunnallinen kustannus-hyötyanalyysi ja kustannusvaikuttavuusanalyysi) on oikeutettu työkalu monille päätöksille, mutta ei yleisliuotin kaikille. Päättäkää tiiminä, missä sen rajat ovat salkullenne.

Mikä on perustelumme kullekin ylläpitämällemme ansiohyödykeinterventiolle, ja kenen mieltymyksen ohitamme? Jokaisesta ohjelmasta, joka ohjaa, tukee tai rajoittaa käyttäytymistä enemmän kuin puhdas markkinahäiriöargumentti oikeuttaisi, ole valmis ilmaisemaan täsmällinen syy – ulkoisvaikutus, tietokuilu, tulevien itsejen tai lasten suojelu tai kollektiivinen arvio kukoistuksesta. Jos tiimi ei pysty ilmaisemaan syytä siististi, ohjelma on alttiina syytteelle tarkastelemattomasta holhoavuudesta ja ansaitsee todennäköisesti tarkistuksen riippumatta siitä, onko kukaan vielä nostanut syytettä.

Onko jokin yhteisresursseistamme yhteismaiden tragedian vaarassa, ja onko meillä niille hallintoa? Tunnista mikä tahansa jaettu, ehtyvä resurssi, josta organisaatiosi on vastuussa – tilaa tiellä, kalastusta, pohjavesikerrosta, jopa jaettua digitaalista yhteismaata kuten avoin data tai moderoimaton julkinen tila – ja tarkista, onko sillä todellinen hallinto (seuranta, täytäntöönpanokelpoiset säännöt, palautesilmukka) vai oletetaanko sen vain pitävän itsestään huolta. Ostromin tutkimus viittaa siihen, että kestävä paikallinen hallinto on saavutettavissa kauas ennen yksityistämistä tai raskaskätistä valtion kontrollia; keskustelkaa siitä, onko organisaationne todella rakentanut tuon hallinnon vai vain välttänyt kysymyksen.

Kun ydinarvomme ovat ristiriidassa, miten tuomme tuon ristiriidan näkyviin työmme sallijoille sen sijaan että ratkaisisimme sen hiljaa analyysin sisällä? Julkinen arvo riippuu legitimiteetistä ja tuesta yhtä paljon kuin itse analyysistä (katso Aihe 1.2 — Strateginen kolmio: legitimiteetti, arvo ja kyvykkyys). Keskustelkaa viimeaikaisesta päätöksestä, jossa vapaus, tasa-arvo, tehokkuus tai turvallisuus todella vetivät eri suuntiin, ja siitä, annettiinko hallintoelimellenne tai toimintaympäristöllenne todellinen kompromissi punnittavaksi vai ojennettiinko sille johtopäätös, joka oli jo tehnyt kompromissin heidän puolestaan sanomatta sitä.

Miten tarkistamme ansio- ja haittahyödykeluokitukset yhteiskunnallisen konsensuksen muuttuessa, ja kuka omistaa tuon tarkistuksen? Luokitukset, jotka ratkaistiin vuosikymmen sitten – uhkapelien, huumeiden, ruutuajan tai ruokavalion ympärillä – eivät välttämättä enää vastaa nykyistä näyttöä tai yleisiä asenteita. Sopikaa, kuka on vastuussa näiden luokitusten säännöllisestä uudelleenavaamisesta, millä syklillä ja millä näyttökynnyksellä, jotta organisaatiota ei jäädä puolustamaan kantaa, jonka se omaksui syistä, jotka eivät enää päde.

Käytännössä: esimerkki julkisesta arvosta

Kuvitteellinen rannikkokaupunki Port Avon havainnollistaa, miten luokittelu toimii yhden valtuuston salkussa. Sen satamaviranomainen hallinnoi neljää asiaa, jotka näyttävät pinnallisesti samanlaisilta – ”vesirajan omaisuus” – mutta jotka käyttäytyvät neljänlaisina hyödykkeinä, ja sen talousjohtaja oli useita vuosia luokitellut kaikki neljä samalla hyöty-kustannustaulukolla, kunnes uusi strategiapäällikkö saapui ja pyysi tiimiä luokittelemaan kunkin ensin uudelleen.

Sataman 40 venepaikkaa oli käsitelty julkisena mukavuutena yleisestä verotuksesta rahoitettuna, hinnoiteltuna kaukana alle kysynnän, pysyvän jonotuslistan kanssa. Uudelleenluokiteltuna ne olivat oppikirjamainen klubihyödyke: poissuljettava (paikka voidaan osoittaa tai pidättää) ja kilpailematon vain 40 paikan rajaan asti. Korjaus ei ollut suurempi tuki vaan osan paikoista huutokauppa jonotuslistan perusteella ja vaatimaton maksunkorotus, joka purki jonon ja rahoitti ylläpidon, jota yleinen budjetti ei ollut koskaan kattanut. Rannikon edustalla sijaitsevat sinisimpukkapenkit olivat yhteisresurssi: mikä tahansa vene sai niitä kaapia, ja saalis oli laskenut kolme kautta peräkkäin, hidas yhteismaiden tragedia. Sen sijaan että kaupunki olisi sulkenut penkit tai huutokaupannut yksinoikeudet yhdelle toimijalle, se kutsui koolle tusinan paikallisia veneitä, jotka niitä todella käyttivät, ja – nojaten samaan logiikkaan, jonka Elinor Ostrom oli dokumentoinut kalastuksessa muualla – sopi itse valvotusta kiintiöstä asteittaisin seuraamuksin ylikalastuksesta, jonka täytäntöönpanosta vastasi kalastajien oma yhdistys eikä kaupunki. Kaupungin myrskyaallon varhaisvaroitussireenijärjestelmä oli aito julkishyödyke: poissulkematon (jokainen asukas kuulee sen, riippumatta siitä, onko hänen kotitaloutensa maksanut satamamaksua) ja kilpailematon (yhden kotitalouden varoitus ei vähennä toisen). Se oli ollut kroonisesti alirahoitettu juuri siksi, ettei yhdenkään kotitalouden maksuhalukkuus heijastanut sen todellista kollektiivista arvoa, ja strategiatiimin pääsuositus oli rahoittaa se keskitetysti ja lakata yrittämästä kohdistaa sen kustannusta yksittäisille kiinteistöille lainkaan. Lopuksi tuettu lasten uimaopetusohjelma oli ansiohyödyke: uimaopetus on kilpaileva ja poissuljettava, joten markkina voisi tarjota sen, mutta kaupunki arvioi, että hukkumisen ehkäisemisen perustaidon alitarjonta pienituloisissa perheissä oli haitta, jonka vuoksi tavanomainen maksuhalukkuus kannatti ohittaa, erityisesti kaupungin vuorovesivirtojen vuoksi. Strategiatiimi dokumentoi perustelun eksplisiittisesti – lasten turvallisuus ja ulkoisvaikutusargumentti pelastuspalvelun kustannuksista, ei pelkästään ”uinti on terveellistä” – jotta tukea voitaisiin puolustaa sen todellisilla ansioilla eikä epämääräisellä vetoomuksella hyvinvointiin.

Harjoituksen tarkoitus ei ollut, että jokin yksittäinen väline oli väärä ennen uudelleenluokittelua, vaan että hinnoitteluongelman, yhteismaiden hallintaongelman, kroonisen alirahoituksen ongelman ja holhoavuuden perusteluongelman luokittelu yhdelle hyöty-kustannustaulukolle oli kätkenyt sen, mitä vipua kussakin tapauksessa todella tarvitsi vetää.

Neljä sektorinäkökulmaa

Paikallishallinto

Paikallisviranomaiset kantavat suurimman osan arkipäiväisistä klubihyödykkeistä ja yhteisresursseista: pysäköintialueet, siirtolapuutarhat, liikuntakeskukset, paikalliset kalastukset, jaetut viheralueet ja tiekapasiteetti ovat kaikki klassisia ruuhkan ja ehtymisen riskin tapauksia, joita ministeriön harvoin tarvitsee hoitaa kadun tasolla. Käytännön taito tällä tasolla on vähemmän abstraktia luokittelua ja enemmän operatiivista: klubihyödykkeiden hinnoittelua ja kapasiteetin hallintaa sekä täytäntöönpanokelpoisten paikallisten sääntöjen suunnittelua yhteisresursseille ennen kuin ruuhka tai ehtyminen muuttuu poliittisesti näkyväksi.

Valtionhallinto

Kansalliset hallitukset ovat suurten julkishyödykkeiden – puolustus, rahapoliittinen ja rahoitusvakaus, tautiseuranta, oikeusjärjestelmä – ja kansallisesti toimitettujen ansiohyödykkeiden, kuten oppivelvollisuuden ja rokotusohjelmien, ensisijaisia rahoittajia. Erityinen haaste on mittakaava ja yleismaailmallisuus: kansallisen ansiohyödykeohjelman on perusteltava itsensä paljon monimuotoisemmalle väestölle, jossa on aidosti kilpailevia arvovaatimuksia vapaudesta ja holhoavuudesta, kuin paikallisen pilotin koskaan tarvitsee.

Kolmas sektori ja voittoa tavoittelematon toiminta

Voittoa tavoittelemattomat organisaatiot ja kansalaisjärjestöt ovat usein ansiohyödykkeiden toimittajia – lukutaito-ohjelmat, päihdekuntoutus, äitiysterveyden tavoittaminen – ilman valtion pakkovaltaa määrätä tai verottaa niitä varten. Niiden legitimiteetti kannustaa ansiohyödykkeeseen tai estää haittahyödykkeen perustuu missioon, luottamukseen ja vapaaehtoiseen suhteeseen eikä lakiin, mikä tarkoittaa, että arvopluralismin ongelma ilmenee suostuttelun ja suostumuksen ongelmana: hyväntekeväisyysjärjestö, joka painostaa liian lujasti sitä, minkä se on päättänyt olevan hyväksi sen edunsaajille, riskeeraa saman holhoavuuskritiikin kuin valtion virasto, ilman hallituksen demokraattista mandaattia, johon turvautua.

Monenkeskinen ja kansainvälinen

Kansainvälisellä tasolla monet suurimmista julkishyödykkeistä ovat aidosti globaaleja – ilmaston vakaus, pandemiaan varautuminen, vakaa kansainvälinen rahoitusjärjestelmä, avoin ja toimiva internet – eikä mitään yksittäistä valtiota voida sulkea hyödyn ulkopuolelle tai pakottaa maksamaan osuuttaan, mikä tuottaa vapaamatkustusta kansakuntien eikä yksilöiden välillä. Monenkeskiset elimet ovat olemassa huomattavalta osin ratkaisemaan tämän koordinaatio-ongelman, neuvottelemalla taakanjakojärjestelyistä, joissa markkina- ja kansalliset kannustimet yksin tarjoaisivat hyödykettä liian vähän; ilmastotapausta kehitetään erikseen aiheessa Aihe 4.3 — Ilmasto, kestävyys ja ympäristöä koskeva julkinen arvo.

Yleisiä epäonnistumistapoja

• Väärä vertailukelpoisuus. Jokaisen päätöksen pakottaminen yhden rahallistetun tai painotetun pistemäärän läpi silloinkin, kun taustalla olevat arvot ovat aidosti vertaamattomia, tuottaa näennäisen tarkan luvun, joka kätkee todellisen argumentin ja romahtaa haastettaessa, kun joku kysyy, mikä vaihtokurssi oletettiin esimerkiksi pelastetun hengen ja rakennetun tienmailin välille.
• Klubihyödykkeen käsittely puhtaana julkishyödykkeenä. Ruuhkautuvan omaisuuserän alihinnoittelu, koska se ”tuntuu” julkiselta, johtaa ylikäyttöön, jonotuslistoihin ja ylläpitovelkaan, koska kapasiteetin rahoittamiseen tarkoitettua tuloa ei koskaan kerätty.
• Tarkastelematon ansiohyödykkeiden holhoavuus. Hyödykkeen tukeminen tai rajoittaminen ilman ilmaistua, täsmällistä perustelua kutsuu – ja ansaitsee – syytteen siitä, että organisaatio korvaa kansalaisten omat mieltymykset omillaan; vastareaktio osuu usein kovimmin ohjelmiin, joilla oli täysin hyvä perustelu mutta joita ei koskaan kirjoitettu muistiin.
• Yhteisresurssien laiminlyönti romahdukseen asti. Jaetun, ehtyvän resurssin käsittely ikään kuin se huolehtisi itsestään, ilman seurantaa tai täytäntöönpanokelpoisia sääntöjä, kunnes kalastus, pohjavesikerros tai jaettu digitaalinen resurssi on näkyvästi rappeutunut ja jäljellä on vain raskaskätinen interventio.
• Haittahyödykekiellot ilman ansiohyödykeaukon korjaamista. Haittahyödykkeen (esimerkiksi addiktoivan aineen) kieltäminen tekemättä mitään sen ansiohyödykkeen laajentamiseksi, joka vähentäisi kysyntää (esimerkiksi hoitokapasiteetti), työntää käyttäytymisen luotettavasti maan alle sen vähentämisen sijaan.
• Hiljainen arvonvaihto. Yhden arvon antaminen hiljaa edustaa toista koko salkun läpi – esimerkiksi ”tehokkuuden” käsitteleminen ikään kuin se olisi koko ”julkinen arvo” – kunnes tasa-arvo- tai legitimiteettihuolet nousevat uudelleen esiin kriisinä eikä rutiininomaisena kompromissina.

Kypsyysmalli

Tarkistuslista

• Jokainen suuri palvelu on sijoitettu kilpailevuus/poissuljettavuus-matriisiin, ja luokitus on dokumentoitu.
• Klubihyödykkeillä on hinnoittelu- tai kapasiteetinhallintasuunnitelma, joka reagoi ruuhkaan ennen kuin siitä tulee jonotuslista.
• Yhteisresursseilla on tunnistettu seuranta ja täytäntöönpanokelpoiset säännöt, ei oletusta itsesääntelystä.
• Jokaisella ansiohyödyketuella tai haittahyödykerajoituksella on kirjallinen perustelu, joka eroaa sanoista ”se on hyväksi ihmisille”.
• Ansio- ja haittahyödykeluokitukset ovat tarkistussyklillä, jolla on nimetty omistaja.
• Hankeperustelut ja hallituksen paperit nimeävät arvoristiriidat eksplisiittisesti eivätkä esitä vain yhdistelmäpistemäärää.
• Monikriteeri- tai jäsennellyt laadulliset menetelmät ovat käytettävissä vaihtoehtona pakotetulle rahallistamiselle.
• Aidosti moninaiset arvokompromissit ohjataan toimintaympäristölle, eivät ratkaista pelkästään analyytikkojen toimesta.
• Julkishyödykkeiden rahoitusta ei tehdä riippuvaiseksi yksilön maksuhalukkuudesta siellä, missä se järjestelmällisesti alirahoittaisi niitä.
• Rajat tai lainkäyttöalueet ylittävillä julkishyödykkeillä on tunnistettu koordinaatiomekanismi vapaamatkustuksen vähentämiseksi.

Keskeiset lähteet

• Paul A. Samuelson, ”The Pure Theory of Public Expenditure”, The Review of Economics and Statistics, 1954 — julkishyödykkeen perustava formalisointi.
• Richard A. Musgrave, The Theory of Public Finance, McGraw-Hill, 1959, ja hänen aiempi vuoden 1957 ansiohyödykekäsitteen esittelynsä.
• Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action, Cambridge University Press, 1990.
• Isaiah Berlin, ”Two Concepts of Liberty” (1958) ja arvopluralismia kehittävät myöhemmät esseet.
• Mark H. Moore, Creating Public Value: Strategic Management in Government, Harvard University Press, 1995 — strategisen kolmion kehykselle, jolle tämä aihe rakentuu.
• OECD:n ja Maailmanpankin julkaisut globaaleista julkishyödykkeistä, lueteltu kokonaisuudessaan alla.

Viitteet

1. Public good (economics) — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Public_good_(economics)
2. Club good — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Club_good
3. Common-pool resource — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Common-pool_resource
4. Merit good — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Merit_good
5. Demerit good — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Demerit_good
6. Value pluralism — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Value_pluralism
7. Isaiah Berlin — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Isaiah_Berlin
8. Paul Samuelson — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Samuelson
9. Richard Musgrave (economist) — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Richard_Musgrave_(economist)
10. Tragedy of the commons — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Tragedy_of_the_commons
11. Elinor Ostrom — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Elinor_Ostrom
12. Free-rider problem — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Free-rider_problem
13. Development co-operation and the provision of global public goods — OECD — https://www.oecd.org/content/dam/oecd/en/publications/reports/2023/05/development-co-operation-and-the-provision-of-global-public-goods_e28bebd8/aff8cba9-en.pdf
14. International Cooperation and Global Public Goods — World Bank — https://www.worldbank.org/en/programs/knowledge-for-change/brief/Int-Coop-Global-Goods