Markkinahäiriö ja valtion epäonnistuminen

Miksi tällä on merkitystä julkisen arvon kannalta

Jokainen julkisen ja kolmannen sektorin johtaja kohtaa lopulta saman kysymyksen jonkin version: pitäisikö tämän palvelun tarjoajana olla markkinat, valtio, voittoa tavoittelematon järjestö vai näiden kolmen jokin yhdistelmä? Kysymys saapuu pukeutuneena budjettiriviksi, hankintapäätökseksi, yksityistämisehdotukseksi tai vaalilupaukseksi ”ottaa kontrolli takaisin” yleishyödylliseen palveluun, mutta sen alla on aina sama valinta siitä, kuka tarjoaa mitä ja miksi.

Kaksi kilpailevaa diagnoosia kilpailee vastauksesta, ja molemmat ovat puoliksi oikeassa. Markkinahäiriödiagnoosi sanoo, että valtion pitäisi astua mukaan aina, kun markkinat tuottavat liian vähän jotain, mitä kansalaiset arvostavat – puhdasta ilmaa, rokotuksia, tulvasuojelua – koska mikään yksityinen ostaja ei voi kerätä koko hyötyä. Valtion epäonnistumisen diagnoosi sanoo, että kollektiivinen tuotanto ei ole automaattinen parannuskeino, koska markkinoiden korjaamiseen pyydetyillä virkamiehillä ja sääntelijöillä on yhtä todellisia kannustinongelmia kuin markkinoilla. Johtaja, joka lukee vain ensimmäisen puoliskon, muuttuu kritiikittömäksi laajentajaksi; johtaja, joka lukee vain jälkimmäisen, muuttuu kritiikittömäksi yksityistäjäksi, olettaen jokaisen julkisen epäonnistumisen todistavan markkinoiden paremmuuden silloinkin, kun taustalla oleva hyödyke on sellainen, jota markkinat eivät rakenteellisesti pysty hinnoittelemaan.

Tämä aihe antaa molemmat diagnoosit rinnakkain, koska pelkän yhden pitäminen on ammatillinen vastuuriski. Se myös pohjustaa osan 1 jäljellä olevaa osaa: strateginen kolmio (katso Aihe 1.2 — Strateginen kolmio: legitimiteetti, arvo ja kyvykkyys) on työkalu tarjontavalinnan punnitsemiseen, kun tiedät, mitkä epäonnistumiset ovat pelissä, ja hyödykkeiden luokittelu (katso Aihe 1.4 — Julkishyödykkeet, ansiohyödykkeet ja arvopluralismi) nimeää täsmälleen, minkälaisesta hyödykkeestä on kyse, ennen kuin valitset, kuka sen toimittaa.

Keskeiset käsitteet

Markkinahäiriö on yleinen termi sille, että sääntelemätön yksityinen vaihdanta tuottaa lopputuloksen, joka ei ole tehokas markkinoiden omilla mittapuilla – arvo jää luomatta tai resurssit kohdentuvat väärin suhteessa ihanteelliseen kilpailumarkkinaan. Se ei ole väite siitä, että markkinat ovat huonot yleisesti, vain että tietyt olosuhteet rikkovat mekanismin, joka normaalisti saa ne toimimaan.

Julkishyödykkeet ovat poissulkemattomia (et voi estää maksamatonta kuluttamasta niitä) ja kilpailemattomia (yhden henkilön kulutus ei vähennä kenenkään muun käytettävissä olevaa) – katuvalaistus ja kansallinen puolustus ovat oppikirjaesimerkkejä. Koska mikään yksityinen yritys ei voi laskuttaa maksamattomia, yksityiset markkinat tuottavat näitä hyödykkeitä järjestelmällisesti liian vähän, mikä on klassinen peruste verorahoitteiselle tarjonnalle.

Ulkoisvaikutukset ovat toiminnan kustannuksia tai hyötyjä, jotka lankeavat ihmisille, jotka eivät ole osapuolina niitä aiheuttavassa liiketoimessa: tehdas, joka saastuttaa joen, asettaa kustannuksen alavirran käyttäjille, jotka eivät maksaneet mitään, kun taas rokotettu yksilö tuottaa hyödyn kaikille, joiden tartuntariski pienenee. Jätettyinä rauhaan markkinat tuottavat liikaa toimintaa, jolla on negatiivisia ulkoisvaikutuksia, ja liian vähän sellaista, jolla on positiivisia.

Tietoepäsymmetria syntyy, kun liiketoimen toinen osapuoli tietää olennaisesti enemmän kuin toinen – käytetyn auton myyjä tietää enemmän auton historiasta kuin ostaja, potilas tietää vähemmän diagnoosistaan kuin lääkärinsä. Käsittelemättä jätettynä tämä voi laukaista haitallisen valikoitumisen (vain pahimmat riskit pysyvät vakuutuspoolissa, kun vakuutusmaksut nousevat) tai moraalikadon (riskiltä suojattu osapuoli ottaa sitä enemmän), joista kumpi tahansa voi kutistaa tai romahduttaa markkinan sen sijaan, että vain väärin hinnoittelisi sen.

Luonnollinen monopoli on olemassa, kun toimialan kiinteät kustannukset ovat niin suuret suhteessa yhden lisäasiakkaan palvelemisen kustannukseen, että yksittäinen toimittaja voi palvella koko markkinaa halvemmalla kuin kilpailijat voisivat – vesijohtoverkko ja sähkönsiirto ovat yleisiä esimerkkejä, koska putkien tai johtojen kopioiminen tuhlaisi resursseja. Markkinavalta on yleinen tapaus, jonka äärimmäinen versio luonnollinen monopoli on: yrityksen kyky nostaa hintaa tai rajoittaa tuotantoa kilpailutasoa korkeammalle menettämättä kaikkia asiakkaitaan.

Valtion epäonnistuminen on peilikuvakäsite: interventio, jonka oli tarkoitus korjata markkinahäiriö, jättääkin resurssit huonommin kohdennetuiksi kuin viallinen markkina, jonka se korvasi. Sitä tutkitaan julkisen valinnan teorian (public choice) alla, taloustieteen haarassa, joka soveltaa samaa omaa etua tavoittelevaa, rationaalista toimijaoletusta äänestäjiin, poliitikkoihin ja byrokraatteihin, jota perinteinen taloustiede soveltaa kuluttajiin ja yrityksiin, hylkäten vanhemman ajatuksen virkamiehistä intressittöminä yleisen edun vartijoina.

Rentin tavoittelu (rent-seeking) on tulon tavoittelua manipuloimalla sääntöjä tai kohdentamista sen sijaan, että tuotettaisiin mitään arvokasta – suojatullin, luvan tai tuen lobbaaminen on rentin tavoittelua, kun vaiva ottaa haltuun olemassa olevaa arvoa sen sijaan, että loisi uutta. Sääntelyn vangitseminen (regulatory capture) on tämän erityinen, vahingollinen muoto: toimialaa valvomaan perustettu sääntelijä päätyykin palvelemaan sen toimialan etuja, tyypillisesti asiantuntemuksen jakamisen, työsuhteen jälkeisten urien ja epäsymmetrisen lobbauksen kautta eikä suoran korruption.

X-tehottomuus, taloustieteilijä Harvey Leibensteinin lanseeraama termi, nimeää sisäisen löysyyden – ylimiehityksen, heikon kustannuskurin, vähäisen ponnistelun – joka hiipii kaikkeen kilpailupaineelta suojattuun organisaatioon, olipa kyseessä monopoliyritys tai monopolinen julkinen virasto. Päämies–agentti-ongelma kuvaa aukkoa, joka syntyy aina, kun yksi osapuoli (agentti) toimii toisen (päämiehen) puolesta mutta hänellä on erilaiset intressit ja parempaa tietoa: kansalaiset delegoivat poliitikoille, jotka delegoivat byrokraateille, ja jokainen lenkki lisää tietoa, jota päämies ei voi täysin valvoa. William A. Niskanen mallinsi virastojen johtajat budjetin maksimoijina, joiden kannustimet ajavat kohti suurempia budjetteja kuin yleinen etu oikeuttaisi, koska lainsäätäjät eivät helposti havaitse byrokratian todellisia kustannuksia.

Parhaat käytännöt

1. Nimeä tietty markkinahäiriö ennen kuin nimeät lääkkeen. Sano, kohtaatko julkishyödykkeen, ulkoisvaikutuksen, tietoepäsymmetrian, luonnollisen monopolin vai tavallisen markkinavallan, koska kukin viittaa erilaiseen korjaukseen – tuki, vero, tiedonantosääntö, hintasääntely ja kilpailupolitiikka eivät ole keskenään vaihdettavissa.
2. Käsittele valtion epäonnistumista diagnoosina, ei solvauksena. Rentin tavoittelu, vangitseminen ja X-tehottomuus ovat erityisiä, havaittavia malleja, joilla on erityiset syyt; selvitä, mikä niistä, jos mikään, on todella läsnä, ennen kuin oletat uudistuksen tarkoittavan pelkästään organisaation kutistamista.
3. Sovita väline epäonnistumiseen, ei organisaatiosi oletusasenteeseen. Virasto, joka aina säätelee, aina ulkoistaa tai aina tuo palvelut talon sisään, optimoi tottumusta eikä edessään olevaa epäonnistumista.
4. Missä luonnollista monopolia ei voi välttää, säätele tai omista se, mutta pidä sen ympärillä olevat panosmarkkinat kilpailullisina. Vesijohtoverkolle itselleen voi harvoin luoda kilpailua, mutta sitä rakentaville, huoltaville tai sitä vastaan laskuttaville yrityksille voi.
5. Erota rahoittajan, sääntelijän ja tuottajan roolit aina kun voit. Kaikkien kolmen yhdistäminen yhteen elimeen poistaa sisäiset tarkastukset, jotka muuten tuovat rentin tavoittelun tai vangitsemisen esiin ennen kuin se juurtuu.
6. Anna markkinattomille tuotoksille eksplisiittinen arvon mitta ja käytä vertailukohtia korvaamaan puuttuvaa kilpailupainetta. Ilman markkinahintaa virastolla ei ole automaattista kuria X-tehottomuutta vastaan; rakennettu yksikkökustannus tai lopputulosmitta, vertailtuna vastaaviin tuottajiin, luo osan siitä kurista uudelleen.
7. Julkaise, ketä sääntelijä tapaa ja milloin, yhtä rutiininomaisesti kuin sen päätökset. Vangitseminen kehittyy tyypillisesti vähitellen ja laillisesti tietoedun ja pyöröoven henkilöstövaihdon kautta, joten kontaktien avoimuus on halvempaa kuin korruptiotutkinto jälkikäteen.
8. Rakenna auringonlasku- tai tarkistuslauseke jokaiseen markkinahäiriöllä perusteltuun interventioon. Ehto, joka sen oikeutti, voi muuttua; valtaa, joka myönnettiin yhden vuosikymmenen ongelman korjaamiseksi, ei pitäisi hiljaa muuttua pysyväksi oikeudeksi.
9. Ohjaa takaisin yleisölle mikä tahansa rentti, jonka tarjonta todella luo, sen sijaan että teeskentelisit sen olemattomaksi. Lupa tai franchising, joka luo niukkuusarvoa, tulisi kerätä huutokaupalla tai maksulla, ei jättää yllätysvoitoksi sen haltijalle.
10. Punnitse toiminnallinen kyvykkyys legitimiteetin ja arvon rinnalla ennen kuin päätät, kuka tarjoaa, ja tarkista tuo raja kiinteällä syklillä. Korjaus, joka näyttää oikealta markkinahäiriö/valtion epäonnistuminen -kirjanpidossa mutta jota organisaatiosi ei pysty toimittamaan, ei ole todellinen vaihtoehto, ja skandaalin odottaminen tarkistuksen käynnistämiseksi takaa sen tapahtuvan pahimmissa mahdollisissa olosuhteissa (katso Aihe 1.2 — Strateginen kolmio: legitimiteetti, arvo ja kyvykkyys).

Kysymyksiä keskusteltavaksi tiimissäsi

Mikä nimenomainen markkinahäiriö, jos mikään, oikeuttaa osallistumisemme tähän palveluun? Käy läpi luokittelu – julkishyödyke, ulkoisvaikutus, tietoepäsymmetria, luonnollinen monopoli, markkinavalta – ja ole rehellinen, jos mikään ei selvästi päde. Epämääräiset vetoomukset ”markkinahäiriöön” yleisesti eivät ole diagnoosi; ne ovat tapa välttää sellainen. Jos organisaatiosi tarjoaa jotain, minkä kilpailullinen markkina voisi toimittaa täydellisesti, perustelun on tultava muualta, kuten tasa-arvosta, ja se pitää sanoa suoraan sen sijaan, että tarttuisi argumenttiin, joka ei sovi. Kirjoita diagnoosi muistiin ennen seuraavaa budjettikierrosta, jotta tiimi kiistelee samasta väitteestä sen sijaan, että puhuisi toistensa ohi.

Missä omassa organisaatiossamme budjettia maksimoivalla virkamiehellä olisi eniten liikkumavaraa? Niskasen malli olettaa, että byrokraattiset johtajat ajavat suurempia budjetteja ja henkilöstömääriä, koska lainsäätäjät ja hallitukset eivät helposti voi todentaa viraston todellisia kustannuksia. Tunnista, missä valvonta on omassa rakenteessasi ohuinta – tekninen toiminto, jota hallituksesi ei voi itsenäisesti arvioida, tai ohjelma ilman ulkoista vertailukohtaa. Kysy, mikä näyttö, jos mikään, todella toisi esiin löysyyden, jos sitä olisi hiipinyt sinne, sen sijaan että olettaisi hyvien aikeiden riittävän turvaksi. Jos kukaan ei voi vastata erityisellä mekanismilla, käsittele itse tuota hiljaisuutta löydöksenä.

Kuka säätelee sääntelijää, ja mistä tietäisimme, jos vangitseminen olisi alkamassa? Vangitseminen ilmoittaa harvoin itsestään korruptiona; se ilmenee hitaana ajelehtimisena siinä, kenen todisteita painotetaan eniten, kenen tapaamisia pidetään useimmin ja kenen henkilöstö liikkuu helpoimmin sääntelijän ja säännellyn välillä. Mikään noista askelista ei yksinään näytä sopimattomalta, minkä vuoksi malli on vaarallinen. Keskustelkaa siitä, mitä varhaisvaroitusindikaattoreita organisaatiosi seuraa, jos mitään, ja kuka suhteen ulkopuolella on asemassa huomata ajelehtiminen ennen kuin siitä tulee skandaali. Jos rehellinen vastaus on ”ei kukaan”, tuo aukko ansaitsee korjaamista.

Jos antaisimme tämän toiminnon yksityiselle tai voittoa tavoittelemattomalle tarjoajalle huomenna, minkä epäonnistumistavan vaihtaisimme mihin? Jokainen tarjontavalinta vaihtaa yhden riskiprofiilin toiseen sen sijaan, että poistaisi riskin kokonaan. Ulkoistaminen saattaa ratkaista X-tehottomuusongelman tuoden samalla uuden tietoepäsymmetrian, tai vaihtaa vangitsemisriskin luonnollisen monopolin hinnoitteluriskiin, jos on vain yksi uskottava tarjoaja. Käytä tätä kysymystä pakottaaksesi vertailun samanlaisten välillä, nimeämällä erityisen epäonnistumisen, jonka odotat saavasi pois, ja sen, jonka odotat hankkivasi, sen sijaan että antaisit tarkastelemattoman oletuksen, että vaihtoehto olisi vapaa epäonnistumisesta, jäädä haastamatta.

Mittaammeko kustannusta vai mittaammeko arvoa? Markkinahinnan puuttuessa on helppo ajautua seuraamaan sitä, mitä käytetään, eikä sitä, mitä saavutetaan, täsmälleen se tila, jossa X-tehottomuus jää havaitsematta vuosia. Vakaa, huomaamaton kulutusmalli voi näyttää identtiseltä riippumatta siitä, onko taustalla oleva palvelu erinomainen vai hiljaa rapistumassa. Keskustelkaa siitä, paljastaisivatko nykyiset mittarinne todella hiipivän löysyyden, ja jos vastaus on epävarma, käsitelkää tuon kyvyn rakentamista kiireellisempänä kuin mitään yksittäistä budjettiriviä. Vertaa vastaustasi siihen, miten aito markkinakilpailija arvioitaisiin, hinnalla ja laadulla yhdessä, ei pelkillä menoilla.

Mitä legitimiteetti ja tuki eivät kestäisi, vaikka tehokkuusperustelu eri tarjoajalle olisi ilmatiivis? Jotkin korjaukset, jotka näyttävät tehokkailta markkinahäiriö/valtion epäonnistuminen -analyysissä, hylättäisiin silti kansalaisten tai valittujen edustajien toimesta riippumatta luvuista – esimerkiksi rakastetun paikallisen palvelun yksityistäminen tai sellaisen toiminnon ulkoistaminen, jonka kansalaiset odottavat univormuisten virkamiesten suorittavan. Keskustelkaa siitä, missä tuo raja organisaatiollenne todella kulkee, perustuen näyttöön siitä, mitä kansalaiset ovat aiemmin hyväksyneet tai hylänneet, ei johdon omaan arvaukseen. Kysy, onko johto rehellinen tuosta rajoitteesta vai pukeeko se sen hiljaa tekniseksi argumentiksi välttääkseen nimeämästä sitä poliittiseksi (katso Aihe 1.2 — Strateginen kolmio: legitimiteetti, arvo ja kyvykkyys).

Käytännössä: esimerkki julkisesta arvosta

Northbridge on kuvitteellinen noin 240 000 asukkaan rannikkokaupunki, jota käytetään tässä pelkästään aiheen käsitteiden havainnollistamiseen. Vuosikymmenien ajan sen kotitalousjätteen ja kierrätyksen keräys oli kaupungin oman teknisen osaston hoitama oppikirjamaisella markkinahäiriöargumentilla: keräysreitit olivat naapurustotasolla luonnollinen monopoli, keräämätön jäte aiheutti negatiivisen ulkoisvaikutuksen (tuhoeläimet, tautiriski, laiton kaatopaikkatoiminta), jota mikään kotitalous ei voinut hinnoitella oikein, ja kilpailevat keräilijät samoilla kaduilla olisivat tarkoittaneet päällekkäisiä jäteautoreittejä ilman tehokkuushyötyä.

Kahdenkymmenen vuoden jälkeen uusi kaupunginvaltuusto löysi palvelun, joka yhä toimi mutta oli hiljaa tullut kalliiksi. Vertailu vastaaviin kaupunkeihin osoitti, että Northbridgen keräystonnin kustannus oli noin 40 % mediaania korkeampi ja sen ajoneuvokalusto keskimääräistä vanhempi – X-tehottomuuden hidas kertymä, jonka riskin mikä tahansa monopolituottaja kantaa, kun ulkopuolinen vertailu lakkaa. Talousarvio löysi myös terävämmän ongelman: ainoa kierrätyksen käsittelyurakoitsija, jolle sopimus oli myönnetty yhdeksän vuotta aiemmin ilman uudelleenkilpailutusta, oli vähitellen laajentanut ”saastumismaksuja”, joita se laski kaupungilta, ja sopimusvastaavat, jotka oli otettu urakoitsijan henkilöstön kanssa samasta pienestä ammattiverkostosta, olivat hyväksyneet jokaisen korotuksen vähäisellä tarkastelulla – lievä mutta todellinen vangitsemistapaus, jossa ei ollut väärinkäytöstä ja joka silti maksoi yleisölle rahaa.

Sen sijaan että kaupunki olisi pitänyt tätä todisteena siitä, että julkinen tuotanto sinänsä oli virhe, se erotti diagnoosin kahteen puoliskoon. Luonnollisen monopolin ja ulkoisvaikutuksen perustelu keräyksen pitämiseksi julkisesti organisoituna oli yhä pätevä: mikään kustannusylitysten osalta ei muuttanut jäteautoreittien kopioimisen taloutta, ja sääntelemätön yksityinen markkina todennäköisesti loisi saman ulkoisvaikutusriskin vähemmillä korjausvivuilla. Se, mikä oli epäonnistunut, oli sisäinen kuri, ei tarjontalogiikka. Vastaus yhdisti välineitä: keräys pysyi talon sisällä, mutta aidosti kilpailutettaville osille otettiin käyttöön pakollinen viiden vuoden välein tapahtuva uudelleenkilpailutus, perustettiin ulkoinen kustannusvertailupaneeli, joka raportoi suoraan valituille valtuutetuille, ja urakoitsijatapaamisten lokit julkaistiin, kun paikalliset toimittajat kysyivät, miksi kukaan ei ollut tarkastanut maksuja. Mikään tästä ei vaatinut luopumista julkisesta tarjonnasta; jokainen korjaus kohdistui erityiseen valtion epäonnistumisen malliin, joka oli ilmaantunut.

Neljä sektorinäkökulmaa

Paikallishallinto

Paikallisviranomaiset ovat suhteettoman usein luonnollisen monopolin infrastruktuurin suoria omistajia – vesi, jäte, paikalliset tiet, paikallinen liikenne – koska putkien tai varikoiden kopioimisen talous puree kovimmin naapurustotasolla. Tämä läheisyys kansalaisiin tarkoittaa, että legitimiteettiviat nousevat esiin nopeasti ja henkilökohtaisesti, mutta paikallinen toimittajamarkkina on usein ohut, mikä tekee kilpailutettavuudesta vaikeampaa kuin oppikirjan korjaus olettaa. Vangitsemisriski kulkee täällä useammin pienten, tiiviisti verkottuneiden paikallisten toimittajayhteisöjen kuin suurten kansallisten lobbausoperaatioiden kautta.

Valtionhallinto

Kansalliset hallitukset asettavat kehyksen – kilpailulainsäädäntö, toimialasääntely, vero- ja tukisuunnittelu – jonka on tarkoitus korjata markkinahäiriö koko taloudessa, mikä on myös syy siihen, miksi kansalliset virastot isännöivät suurimpia byrokratioita ja terävimpiä Niskasen tyylisiä budjettidynamiikkoja. Energian, televiestinnän tai rahoituksen toimialasääntelijät ovat sääntelyn vangitsemisen klassinen ympäristö, koska monimutkaisen toimialan sääntelyyn tarvittava asiantuntemus on niukkaa ja keskittynyt samoihin ihmisiin, jotka liikkuvat sääntelijän ja säännellyn välillä. Kansalliset tarkastuselimet ovat olemassa suurelta osin antaakseen lainsäätäjälle, ja sen takana kansalaiselle, riippumattoman tarkastuksen agentille, jolle se on delegoinut harkintavaltaa.

Kolmas sektori ja voittoa tavoittelematon toiminta

Voittoa tavoittelemattomat organisaatiot ja kansalaisjärjestöt ovat usein olemassa täyttääkseen hyödykeaukkoja, joita ei markkina eikä valtio rahoita täysin – markkinahäiriöargumentti viety yhtä askelta pidemmälle hyödykkeisiin, joita arvostetaan kollektiivisesti mutta joita edes vaalikannustimet eivät luotettavasti rahoita. Mutta sektorilla on oma versionsa päämies–agentti-ongelmasta: rahoittaja on analogisessa asemassa kansalaispäämieheen nähden mutta on usein kauempana toimituksesta kuin äänestäjä hallinnosta, ja hallituksilla voi olla sama tietoepäsymmetria etulinjan henkilöstöön nähden kuin lainsäätäjillä byrokratioihin nähden. Tehtävän ajelehtiminen – organisaatio palvelee vähitellen rahoittajien prioriteetteja edunsaajien tarpeiden sijaan – on tämän sektorin lähin vangitsemisen analogia.

Monenkeskinen ja kansainvälinen

Rajat ylittävät ulkoisvaikutukset – ilmastonmuutos, pandemiatauti, rahoitusmarkkinoiden tartunta – ovat markkinahäiriöitä, joita mikään yksittäinen suvereeni ei voi sisäistää yksin, mikä on monenkeskisten instituutioiden vakioperuste. Mutta valtion epäonnistumisen vastine skaalautuu kömpelösti: mikään yksittäinen äänestäjäkunta ei toimi sihteeristön lopullisena päämiehenä, jäsenvaltiot voivat harjoittaa omaa rentin tavoitteluaan instituution sääntöjen sisällä, ja sama tietoepäsymmetria, joka antaa kansalliselle byrokratialle mahdollisuuden ylittää lainsäätäjänsä, voi antaa kansainväliselle virastolle mahdollisuuden ylittää kiertävän edustajien hallituksen. Koska poistuminen ja ääni ovat heikompia tässä mittakaavassa, avoimuus ja riippumaton arviointi kantavat vielä enemmän vastuullisuuden taakasta kuin kansallisesti.

Yleisiä epäonnistumistapoja

Diagnoosi ideologialla, ei luokittelulla. Johtaja, joka on päättänyt etukäteen, että markkinat toimivat aina tai valtio toimii aina, tarttuu siihen epäonnistumistarinaan, joka sopii jo omaksuttuun johtopäätökseen, sen sijaan että tarkistaisi, mikä epäonnistuminen on todella läsnä. Kustannus on korjaus, joka tähtää johonkin epätodelliseen.

Vangitseminen asiantuntemukseksi puettuna. Koska monimutkaisen toimialan sääntely vaatii ihmisiä, jotka ymmärtävät sen, ja nuo ihmiset tulevat yleensä siitä tai siirtyvät siihen töihin, vangitseminen harvoin näyttää korruptiolta; se näyttää kohtuullisen kuulostavalta tekniseltä kunnioitukselta. Kustannus kertyy hitaasti, kun säännöt alkavat johdonmukaisesti suosia vakiintuneita toimijoita uusien tulokkaiden tai kuluttajien sijaan.

Pysyvä pilotti. Markkinahäiriön korjaamiseksi käynnistettyä ohjelmaa ei koskaan tarkisteta muodollisesti sitä oikeuttanutta auringonlaskuehtoa vasten, joten se jatkuu inertian varassa kauan sen jälkeen, kun ehto on muuttunut. Kustannus on resurssit lukittuna korjaukseen, joka on hiljaa lakannut vastaamasta ongelmaa.

Rentin kerääminen palvelun tuottamisena. Urakoitsija tai suojattu toimittaja laajentaa vähitellen laskuttamansa laajuutta käyttäen pitkäaikaisen suhteen vaihtokustannuksia ja tietoetua eikä mitään yksittäistä dramaattista tekoa. Kustannuksen kantaa se, joka lopulta maksaa, yleensä huomaamatta, hiipivien maksujen kautta eikä otsikkohinnan korotuksena.

Vastuuton välimatkan päässä oleva elin. Virasto, joka on perustettu olemaan ”riippumaton päivittäisestä politiikasta”, voi ajautua olemaan riippumaton vastuullisuudesta kokonaan, kun mikään päämies ei ole asemassa havaitsemaan, heijastavatko sen prioriteetit yhä yleistä etua, jota sen oli tarkoitus palvella. Kustannus on päämies–agentti-aukko, jonka sulkemisesta kukaan ei ole vastuussa.

Kypsyysmalli

Tarkistuslista

• Nimeä tietty markkinahäiriö (julkishyödyke, ulkoisvaikutus, tietoepäsymmetria, luonnollinen monopoli, markkinavalta) jokaisen palvelun taustalla tai myönnä, ettei mikään päde.
• Tunnista, missä Niskasen tyylinen budjettia maksimoiva kannustin voisi toimia tarkastamattomana organisaatiossasi.
• Varmista, että rahoittajan, sääntelijän ja tuottajan roolit on rakenteellisesti erotettu aina kun mahdollista.
• Vertaile monopolin tuottamien palvelujen kustannuksia ja tuloksia vastaaviin tuottajiin vähintään vuosittain.
• Julkaise sääntelijän ja toimialan kontaktilokit ja olennaiset sopimusmuutokset.
• Tarkista jokaisesta markkinahäiriöinterventiosta auringonlasku- tai tarkistuslauseke ja varmista, ettei päivämäärä ole umpeutunut.
• Testaa, paljastaisivatko nykyiset mittarit todella hiipivän X-tehottomuuden, ei vain vakaata kulutusta.
• Jäljitä mikä tahansa tarjonnan luoma lupa- tai niukkuusarvo sen suhteen, kerätäänkö sen rentti yleisölle vai jätetäänkö se yllätysvoitoksi.
• Kysy jokaisesta ehdotetusta tarjoajan vaihdoksesta, mikä erityinen epäonnistumisriski vaihdetaan mihin.
• Varmista, että legitimiteetti ja kyvykkyys on punnittu tehokkuusperustelun rinnalla, ei sen syrjäyttämänä.

Keskeiset lähteet

Markkinahäiriöiden luokittelu nojaa uusklassiseen hyvinvointitaloustieteen perinteeseen, välittömimmin Ronald Coasen työhön ulkoisvaikutuksista ja transaktiokustannuksista. Valtion epäonnistumisen ja julkisen valinnan perinne nojaa James M. Buchananin ja Gordon Tullockin työhön perustuslaillisesta ja kollektiivisesta valinnasta sekä William A. Niskasen budjettia maksimoivan byrokratian malliin. Synteesi, joka käsittelee molempia epäonnistumistapoja strategisen arvion syötteinä eikä teknisenä ratkaisijana, seuraa Mark H. Mooren perustavaa julkisen arvon työtä, täydennettynä OECD:n ja Maailmanpankin vertailevalla hallintonäytöllä.

Viitteet

1. Market failure — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Market_failure
2. Government failure — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Government_failure
3. Public good (economics) — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Public_good_(economics)
4. Externality — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Externality
5. Information asymmetry — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Information_asymmetry
6. Natural monopoly — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Natural_monopoly
7. Public choice theory — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Public_choice_theory
8. Regulatory capture — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Regulatory_capture
9. Rent-seeking — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Rent-seeking
10. X-inefficiency — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/X-inefficiency
11. Principal–agent problem — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/Principal%E2%80%93agent_problem
12. William A. Niskanen — Wikipedia — https://en.wikipedia.org/wiki/William_A._Niskanen
13. The Problem of Social Cost — R. H. Coase, Journal of Law and Economics, Vol. 3 (1960), pp. 1–44, published by the University of Chicago Press — https://www.jstor.org/stable/724810
14. The Calculus of Consent: Logical Foundations of Constitutional Democracy — James M. Buchanan and Gordon Tullock, Liberty Fund (Econlib edition) — https://www.econlib.org/library/Buchanan/buchCv3.html
15. Bureaucracy and Representative Government — William A. Niskanen, Aldine, Atherton (1971) — https://archive.org/details/bureaucracyrepre0000nisk
16. Creating Public Value: Strategic Management in Government — Mark H. Moore, Harvard University Press (1995) — https://www.hup.harvard.edu/catalog.php?isbn=9780674175587
17. Worldwide Governance Indicators — World Bank — https://www.worldbank.org/en/publication/worldwide-governance-indicators
18. Government at a Glance 2025 — OECD — https://www.oecd.org/en/publications/2025/06/government-at-a-glance-2025_70e14c6c.html